Ihmisen näköiset on liveroolipelisarja, jonka hahmot ovat ihmisen ja eläimen risteymiä. Heitä kutsutaan harhamiksi. Harhamat elävät nykypäivän Suomessa ihmisen näköisinä, eläinpuoltaan peitellen. Larpit pelataan Helsingissä eri puolilla kaupunkia tapahtuvissa kohtauksissa.
Pelin teemoja ovat yhteisöllisyys, hengellisyys, fyysisyys ja rohkeus. Teemoja ilmennetään mm. jokaiseen peliin kuuluvalla rituaalisella tanssi- ja taisteluosuudella, jossa hahmot saavat juhlia eläinpuoltaan. Nämä teemat houkuttelivat minua kuin hunaja mehiläistä. Niinpä hain ja pääsin mukaan peliin. Pelisarjan ensimmäinen osa pelattiin helmi-maaliskuun taitteessa 2020. Tervetuloa kurkistamaan Salaisuuden verhon tuolle puolen!
Peto on irti!
Harhamat jakautuvat neljään heimoon: linnuntieläisiin eli lentäviin eläimiin, ahtolaisiin eli vesieläimiin, aninkaisiin eli saalisnisäkkäisiin ja petoihin. Koska halusin kokeilla jotain aivan muuta kuin ikinä ennen, heittäydyin suin päin pelaamaan petoa.
Petojen pelaamisen teemoja ovat aggressiivisuuden, fyysisyyden, tiiviin yhteisöllisyyden ja muun yhteisön syntipukkina olemisen kokemukset. Pedot ihailevat eläintä ja sen voimaa itsessään. Pedot muodostavat tiiviin perheyhteisön, jossa halataan, painitaan ja nujutaan. Pedot ovat usein kovaäänisiä ja saattavat murista ja ulvoa ihmismuodossakin.
Minun hahmoni on kettu, Jessi nimeltään. Kettusiskonsa kanssa Jessi on loppumattomien kepposten ja sutkautusten lähde. Hän haaveilee kunnon saalistusreissuista ja purnaa ihmisyhteiskunnan inhimillisyyksiä vastaan. Monien petojen lailla Jessi kokee ihmissäännöt hankaliksi ja elää lähinnä sosiaaliturvan varassa.
Oli upeaa tutkia eläinpuolta itsessään. Kun pedot saapuivat uuteen asuntoon, Jessi pyrähti saman tien kerrossängyn yläpetiin nauttimaan kolon tunnusta. Pelottavien uutisten tullessa Jessi syöksyi siskonsa kylkeen vinkumaan. Ja hän pääsi myös nauttimaan saalistamisen, hyökkäilyn ja murisemisen kiihkosta. Vieras paketti haisteltiin ensin läpi ja tortillaa oli parasta syödä isoin haukkauksin ja äänekkäästi maiskuttaen.
Uho ja Haastaus: Kun eläin pääsee esiin
Kerran kuussa harhamat kokoontuvat rituaaliin, jossa on turvallista muuttua puolieläinmuotoon ja ilmentää eläinpuoltaan. Uhorituaalissa jokainen heimo esiintyy tanssillisesti ilmentäen oman heimonsa voimaa. Pelaajat harjoittelevat Uhon koreografian yhdessä.
Tällainen petouden tanssillinen ilmentäminen tuntui hurjalta mutta kiehtovalta haasteelta, varsinkin sokkona. Petojen yhteisöllisyyttä kunnioittaen teimme kuitenkin koreografian, jossa fyysinen yhteys on vahva. Vaanimme ja uhosimme piirissä ja käännyimme tekemään pieniä hyökkäyksiä ringissä kannustavaa yleisöä kohti. Kun koreografia oli selvillä, tuntui ihanalta antaa itsensä murahdella, kiljahdella ja syöksähdellä.
Hurjuuskerroin tuplaantui, kun sain kuulla pelinjohdon suunnitelmasta, jossa suulas ja helposti tulistuva kettuni haastaa riitapukarinsa Jäniksen rituaaliseen kaksintaisteluun, Haastaukseen. Tämä tarkoitti muutaman minuutin harjoiteltua taistelukoreografiaa muun yhteisön kannustaessa ympärillä ringissä. Vaikka olen harrastanut judoa ja tanssinut näyttämöllä, piti tälle suunnitelmalle hengitellä vähän aikaa.
Tuumasta toimeen! Historiallisten taisteluesitysten konkari Joeli Takala veti meille treenit näyttämötaistelun alkeista. Opettelimme, miten tehdään näyttäviä hyökkäyksiä ja torjuntoja, syöksyjä ja väistöjä niin, että ketään ei oikeasti satu. Olin seitsemännessä taivaassa, koska sokeana en ole ikinä päätynyt larpeissa asemaan, jossa hahmoni taistelisi fyysisesti. Kaikki oppimani oli uutta ja ihmeellistä, ja Joeli oli suorastaan synnynnäinen näkkärien opettaja, vaikka taisi olla ensimmäinen kerta hänellekin.
Joelin opeilla aloimme koota taisteluparini kanssa koreografiaa. Suunnittelimme eri vaiheet tarkasti etukäteen ja kertasimme niitä, kunnes molemmilla oli varma olo taistelun etenemisestä. Viimeisten treenien päätteeksi halasimme innostusta ja luottamusta täynnä. Tiesimme, että kun seuraavan kerran näkisimme, olisimme keskellä peliä ja hahmomme solvaisivat ja syyttäisivät toisiaan. Treeneissä syntynyt luottamus helpotti hahmojen veristä riitaa suuresti.
Lopulta oli aika astua ringin keskelle. Olo olikin rauhallinen: minähän tiesin, miten tämä etenee. Ehdin nauttia yleisön reaktiosta ja yhteisestä tekemisestä. Nautin, kun Jänis puri Kettua ja Kettu kiljui kivusta. Nautin, kun vihainen Kettu retuutti Jänistä niskapainiotteessa. Nautin, kun syöksähtelimme toistemme ohi ja kun Kettu iski kyntensä Jäniksen selkään. Vieläkin voin vain ihmetellä, että minä sain tehdä jotain sellaista ja muut vieläpä olivat kohtauksesta aivan innoissaan!
Orvon huuto
20 vuotta sitten seitsemän pedon lauma menetti eläimensä hallinnan ja kävi muiden harhamien kimppuun. Yksi harhama kuoli ja toinen vammautui pahasti. Rangaistuksena muu yhteisö päätti karkottaa nämä pedot. Tämä tarkoitti käytännössä kuolemantuomiota, sillä harhama ei voi säilyä ihmisenä ilman yhteyttä yhteisöönsä; hän muuttuu lopullisesti eläimeksi ja kuolee niin kuin eläimet yleensä. Tähän karkotettujen petojen joukkoon kuuluivat Jessin molemmat vanhemmat. Jäljelle jäivät vain Jessi pikkusiskonsa kanssa ja aikuinen Karhu, josta tuli kettujen huoltaja.
Pelissä pelasimme historiallista hetkeä, kun karkotetut pedot jättivät hyvästit perheelleen viimeistä kertaa ihmisinä. Jessi oli 7-vuotias ja hänen siskonsa 5-vuotias. Lapset eivät kunnolla käsittäneet, mistä oli kysymys. Mutta sen he tiesivät, että äiti ja isä eivät tulisi koskaan enää takaisin.
Se oli riipovin fiktiivinen kohtaus, jonka olen kokenut, kirjat mukaan luettuna. ”Olkaa ovelia, olkaa vahvoja, pitäkää aina toisistanne huolta!” sanoi Jessin äiti, silitti poskea ja yritti niellä omia kyyneliään. ”Te muistatte kaikki meidän laulut”, sanoi kettuisä. Jessi takertui isän jalkaan ja mietti, että jos en päästä irti, se ei ehkä lähdekään. ”Mä tulen mukaan sinne metsään, mä olen jo iso, mä osaan jo pyydystää hiiriä, mä olen ihan reipas enkä valita mistään!” Jessi vetosi. Ei auttanut. Ei auttanut, vaikka Jessi roikkui viimeiseen asti isän jalassa ja huusi ja itki.
Kun kohtaus loppui, oma itku ei loppunut. Oli hurjaa pelata niin syvää hylkäämisen ja turvattomuuden kokemusta. Mutta kuten oikea äitini huomautti, tämä on totta koko ajan ympäri maailmaa, kun lapset menettävät vanhempansa sota-alueilla. Olen kiitollinen tästä kokemuksesta, vaikka se olikin rankka. Ja yhtä kiitollinen toisten pelaajien ja pelinjohdon tuesta, joka varmisti kohtauksen turvallisuuden.
Kuvailutulkkausta kuumissa paikoissa
Halusin mukaani avustajan opastamaan minua tarvittaessa kaupungin halki kohtauksesta toiseen ja kuvailemaan pelin tapahtumia. Avustajanani toimi kuvailutulkki Carita Lehtniemi. Hän kuvaili minulle, keitä hahmoja kulloinkin oli läsnä ja mitä hahmot tekivät keskenään.
Etsimme yhdessä tapoja kuvailla Uho-rituaalin tanssillista liikekieltä yhdistellen sanallista kuvailua ja kehon omaa liikettä. Tarpeen tullen Carita matki omalla kehollaan pelaajien eleitä ja minä tunnustelin Caritan kehon liikkeitä. Tämän ansiosta tiesin, miten linnuntieläiset levittelivät siipiään ja ahtolaiset aaltoilivat.
Kuvailutulkkausta kokeiltiin myös etänä, kun käsillä oli kunnon toimintakohtaus. Kaksi nuorten harhamien jengiä kokoontui syrjäiselle parkkipaikalle kärhämöimään ja tilanne alkoi luisua tappelun suuntaan. Minulla oli puhelinyhteys Caritaan ja päässä langattomat kuulokkeet. Carita seisoi parkkipaikan laidalla ja kuvaili, kuka oli hyökkäämässä kenenkin kimppuun. Tämän kuvailun ansiosta uskalsin rynnätä tapahtumiin mukaan.
Rajojen laajenemisen ihanuus
Yksi elämän parhaista huumeista on voittaa itse keksittyjä pelkoja ja ylittää itse asetetut rajat siitä, mihin ihminen luulee pystyvänsä. Juuri siksi halusin mukaan tähän kokemukseen. Mieti hetki, mitä se voi tarkoittaa sinun elämässäsi. Millä alueella sinä voisit ylittää itsesi? Siihen ei monestikaan tarvita mitään Mount Everestejä.
Ja kun olet löytänyt oman rohkeushaasteesi, etsi tukijoukot vierellesi. Kaikki onnistumisen kokemukseni tässä pelissä perustuivat siihen, että ympärillä oli koko ajan monta ojennettua kättä, avointa syliä ja rohkaisevaa suuta. Ja lopuksi pieni petovinkki: Jokaisen kannattaisi kokeilla lauantai-illan viettoa yhdessä kasassa maaten, toisia hellästi rapsuttaen ja yhdessä rupatellen.
Valokuvat ovat pelin tuoksinasta ja ne on ottanut upea larppivalokuvauksen konkari Tuomas Puikkonen.
Lue lisää Ihmisen näköisistä