Hedningarna, Trä. Tämä suomalais-ruotsalaisen kansanmusiikki-rock-yhtyeen levy 1990-luvulta kuuluu mielestäni maailman parhaimpiin. Sen avausraita Täs on nainen on yhtä loitsua ja voimaa alusta loppuun asti. Visio tästä laulusta Voicen lavalla iski minuun salaman lailla.
Puolentoista minuutin loitsu
Runolaulussa on parasta se, että se kestää pitkään. Rakastan tilaa, jossa aika ja paikka pyyhkiytyvät olemattomiin ja laulu vain jatkuu, jatkuu. Hedningarnakaan ei pidä kiirettä. Loitsu kasvaa vähitellen hillitystä voimasta rock-kuohuun. Säkeistöjä on aikaa toistaa ja välissä nautiskellaan säkkipillisoolosta. Loitsuaminen kestää neljä ja puoli minuuttia.
No, minulle annettiin puolitoista minuuttia!
Tiedostin toki, että olin menossa showhun ja kilpailuun. Vaikka itse saan kiksit saman melodian pitkästä toistosta, Voice-show vaati jotain muutakin. Ja oikeastaan minä itsekin halusin muuta.
Halusin huutaa hitaasti: ”Nouse luontoni lovesta!” Halusin improvisoida. Halusin liikkua äänelläni niin matalalla kuin korkealla. Ja pitihän minun keksiä jotain sen säkkipillisoolon tilalle. Siitä se Voice-versio alkoi saada muotoa. Seurasin tässäkin koko ajan sitä, mikä herätti parasta vastakaikua sisälläni.
Musatiimikipinöintiä ja korvamonitorikauhua
Ensimmäiset pianotreenit olivat riemukkaat. Lenni-Kalle ja lauluvalmentajat olivat kipinöissään tästä eriskummallisesta esityksestä ja yllyttivät minua aina vaan hurjempaan loitsintaan. Oli ihanaa työskennellä toisten muusikkojen kanssa ja tulla kuulluksi ja kannustetuksi oman vision kanssa.
Ensimmäisissä bänditreeneissä taas tutustuin korvamonitoreihin. Ne ovat korvatulppamaiset kuulokkeet, joihin lähetetään bändin soitto ja laulajan laulu. Tämä on huomattavasti tarkempi ja kuulon kannalta turvallisempi tapa kuunnella bändiä kuin lavalle asetetut kaiuttimet.
Mutta sokkona korvamonitorikokemus on aika erikoinen: Korvatulppamainen rakenne blokkaa ympäristön ääniä ja tilan hahmottamista kuulemalla melkoisesti. Alkuun tuntui kuin olisi kellunut jonkinlaisessa studioakvaariossa.
Alussa koin jopa pakokauhun sävytteisiä hetkiä, kun edessä oli outo lava, korvamonitoreista kuului bändin virittelyä ja jamittelua ja ulkomaailmasta tuskin mitään; sieltä ilmestyi vain tuntemattomia käsiä ja epäselviä sanoja, jotka ehkä antoivat tärkeitä ohjeita. Kiitin itseäni hyvistä mielenhallintataidoista ja rauhoitin itseni hengitysharjoituksilla ja tietoisella maakontaktilla.
Silti ensimmäiset bänditreenit jännittivät niin paljon, että luulin jo tiputtavani mikin tärisevästä kädestäni. Outoa kyllä, se kamala jännitys ei näkynyt juurikaan ulospäin. Sepä on jokaisen jännittäjän hyvä muistaa. Luultavasti tilanne näyttää ulospäin paljon paremmalta kuin miltä se sinusta tuntuu.
Ajatusruori
Voicen kuvauspäivät ovat pitkiä ja sisältävät paljon odotusta. Minä olin kuvaussettini viimeinen ja se selvisi minulle jossain vaiheessa tuntien odotusta. Kun tajusin sen, ajatukset lähtivät villiin myllerrykseen: Valmentajat on varmaan jo ihan väsyneitä. Ne vaan haluaa päästä ruokatauolle. Ei ne enää jaksa kuunnella. Voi ei mikä paikka.
Vaikutus oli välitön. Mahanpohjaan alkoi kasvaa möykky, kroppa jäykistyi, hengitys pieneni. Onneksi olen harjoitellut läsnäoloa itsessäni niin paljon! Tajusin heti, mitä oli tapahtumassa ja pysähdyin. Hetkinen, mikä tässä on tärkeintä? Sekö, että tuolit kääntyvät? Ei. Vaan se laulu, mikä minulla tässä on. Se salamavisio, se voima, jota olen välittämässä. Se! Pidä siitä kiinni!
Ja taas oli vaikutus välitön. Jotain valoisaa ja vahvaa alkoi kasvaa ja nousta ylöspäin kehossa. Jännitys muuttui pelokkaasta innostuneeksi. Tunsin vahvan maan jalkojeni alla. Ja minä vain lietsoin, lietsoin, lietsoin tätä olotilaa kasvamaan ja kestämään.
Se oli aivan mahtava oppitunti siitä, miten konkreettisesti ajatusten suunta meihin vaikuttaa ja että minä olen kapteeni omassa laivassani ja voin päättää, mihin suuntaan ajatusruoria käännän.
Sanoja voimasta
Onhan se hurja paikka olla! Puolitoista minuuttia, pitkä odotus takana ja tuolit käännettävänä, paitsi että keskittyminen tarvitsee suunnata lauluun itseensä. Onneksi minulla oli se vahva visio! Ja olihan sitä mahtava laulaa! Vaikkakaan en muista sitä tiivistä hetkeä ihan tarkasti.
Se, mistä valmentajat minulle puhuivat muodostui tärkeäksi käännekohdaksi minulle. Kuultuaan minua puolitoista minuuttia he puhuivat minulle voimasta. Siitä suuremmasta voimasta, jota me parhaimmillamme välitämme laulun kautta. He puhuivat enemmän kuin mitä ohjelmassa kuultiin, ja olisinpa voinut tallentaa kaikki ne puheet johonkin!
Olen ollut jo pitkään kosketuksissa suurempaan Elämän kenttään, kutsutaanpa sitä millä tahansa nimellä. Henkisen elämäni ytimessä on kysymys siitä, miten voin säilyttää sen yhteyden kuoppaisessakin arjessa ja voinko saattaa muita kokemaan sitä yhteyttä. Olen käynyt sanattomia ja sanallisia keskusteluja tämän suuremman kanssa. Ja olen myös osittain piilotellut tätä toimivaa, kaksisuuntaista yhteyttä.
Ja siinä minä sitten seisoin, Voicen lavalla kuuntelemassa, kuinka valmentajat puhuvat juuri tästä. Näinkö ilmeistä se onkin? Ja jos niin on, eikö ole minun tehtäväni ja tarkoitukseni tuoda oma ymmärrykseni ja kokemukseni esiin muita varten?
Intensiivistä esiintymistä seuraa usein tyhjä hetki, jona ei tunnu oikein miltään. Tiesin jo odottaa sitä ja annoin itseni olla tässä tyhjässä tilassa. Pikku hiljaa, auton huristellessa kohti kotia ja omien rakkaiden pulputtaessa vieressä alkoi nousta ihana ilo. Jesssss! Mikä mahtava hetki se oli! Ja mikä matka olisikaan edessä!